Vanha tarina kertoo, että kauan kauan sitten asusti eräässä
pimeässä luolassa hirmuinen Hiisi. Sen tukka oli takkuinen ja koko olemus
hurjan synkkä. Hiisi taisi olla ihan viimeinen lajiaan, eikä kukaan ei enää
uskaltanut mennä lähellekään sen luolaa, koska silloin se heilautti suurta ja
raskasta nuijaansa ja kopsautti sillä rohkeimmatkin ritarit
tajuttomiksi. Ei se pahuuttaan niin tehnyt, vaan niin olivat kaikki sen villit
esi-isät tehneet, ja neuvoneet lapsiaankin tekemään. Oikeastaan tämä Hiisi siis
yksinkertaisesti pelkäsi tuntemattomia ja vain puolusti itseään, yksin kun oli
tässä synkeässä maailmassaan.
Mutta eräänä päivänä Hiisi kuuli läheisestä metsästä niin
suloista laulua, että kaikki pelot ja neuvot saivat jäädä. Sen oli pakko nähdä
noiden sävelten lähde. Hiisi lähti hiipimään kohti metsäaukeaa, josta ääni
tuntui tulevan. Ja näky, jonka Hiisi siellä kohtasi, melkein pysäytti Hiiden jännityksestä
sykkivän sydämen. Auringon valo välkehti tammenlehvien
välistä valaisten ihmeellistä hahmoa, jollaista Hiisi ei ollut koskaan nähnyt.
Tummat hiuskiehkurat kehystivät tytön vaaleita kasvoja, kirjava asu verhosi
tämän hentoa vartaloa ja mekon kirjailtu helma heilahteli kevyiden askelten
tahdissa. Laulun haikea tunnelma sieppasi Hiiden matkaansa niin, että tahtomattaan
Hiisi astahti piilostaan esiin ja samalla Hiiden nuija putosi maahan kaikuvasti
tömähtäen.
Silloin laulu loppui, tyttö pysähtyi ja kääntyi. Ensimmäistä
kertaa elämässään Hiisi toivoi olevansa hivenen vähemmän pelottava. Mutta tyttö
vain katsoi tummilla, vakavilla silmillään suoraan Hiiden sisimpään. Tyttö oli
Lapin Seita-neito ja tottunut paljon pahempiinkin otuksiin kuin Hiisi eikä häntä
pelottanut tippaakaan. Seita ojensi kätensä ja kutsui Hiiden uuteen tanssiin. Arastellen tämä otti kutsun vastaan. Nopeasti Hiisi oppi askeleet ja pian he tanssivat ja
lauloivat yhdessä niin että tanner tömisi, metsä ryskäsi ja taivas raikui. Siitä
lähtien ovat Hiisi ja Seita kiertäneet omia syrjäisiä teitään pitkin ja poikin
Suomen maata. Kenties vielä nykyäänkin voit kuulla heitä, myrskyiltoina, kun
tuuli ujeltaa puissa ja ukkonen pauhaa taivaalla.
Tai ehkäpä tarina jatkuu. Tällainen kuva saatiin salaa napattua
oudosta tyypistä Vihdin Hiidenveden rannoilta muutama vuosi sitten. Otusta voisi
suurella varmuudella epäillä nuoreksi Hiisi-yksilöksi, joka yrittää kovasti pysyä
rauhassa omissa oloissaan, mutta saattaa innostuksissaan silloin tällöin tulla
leikkimään varomattomasti liiankin lähelle rantoja. Ja ehkäpä taivaalla näkyvä pilven riekaleeksi
naamioitunut hahmo onkin poikaansa valvova ylpeä Hiisi-Isä, jonka pelko
tuntemattomia kohtaan on Seita-neidon pelottomuuden ansiosta laantunut ja muuntunut
toisenlaiseen pelon muotoon, todelliseen huolenpitoon läheisistään.
