Turvavälinpaikanhakija

Minä olen ikuinen turvavälinpaikanhakija. Olen ollut siitä asti kuin sain ajokortin 18-vuotiaana. Haluan, että edessäni on turvallinen väli seuraavaan metalliseen liikkuvaan tappolaatikkoon. Silloin minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pysähtyä, jos jotain yllättävää tapahtuu. Haluan aina, että ainakin minun laatikkoni siinä tiiviissä junamuodostelmassa voisi hieman joustaa ennen rysähdystä. Ei hevosillakaan mennä turpa kiinni toisen takapuolessa, sen tietää, miten siinä käy. Potkua tulee. Mutta heti, kun olen saanut välimatkan sellaiseksi kuin se pitäisi olla, eli sata metriä sadan kilsan tuntivauhdilla, 80 metriä kahdeksan kympin vauhdilla, 60 metriä kuuden kympin vauhdilla ja niin edelleen, niin eiköhän siihen pyrähdä yhtäkkiä ainakin viiden auton letka. Ja turvavälinpaikan hakeminen alkaa jälleen alusta. Ex-lankoni sanoikin joskus, että minähän valun kohta taaksepäin. Tai sanoiko hän sen minun sisarelleni, joka ajaa samalla tavoin. Ihan sama. Haluan vain ajaa, en vainajaa.

Ajajan vastuualue on edessäpäin. Mutta kun takana tuleva auto on juuri potkuetäisyydellä, niin kyllä se minusta tuntuu kuin aseella uhattaisiin niskaan. Ja mitä siinä voi tehdä? Turhaa äkkijarrutusta ei saa tehdä, ja pieni jarruvalovaroitus ei tehoa jääräpäihin, ärtyneestä kulmakarvan kohotuksesta puhumattakaan. Auton taakse pitäisikin asentaa jalka, jolla voisi antaa kunnon hevosvoimaisen potkun, kun hajurako on alitettu. Luulisi silloin takana-ajavankin, hevosvoimiaan esittelevän hurjastelijan itsesuojeluvaiston alkavan toimimaan. Turvattomalta tuntuu tämä ajaminen nykyään. Voitaisiinko siirtyä takaisin turvalliseen liikkumiseen? Yksinkertainen hevosvoima takaisin ja turpavälit kuntoon!

Pikku juttu, vihdoinkin

Ihan pikku juttu vain. Hukkasin saunani. Tai siis tarkemmin sanoen tulevan saunani, talopaketin. Älkää nyt repikö leukojanne, kyllähän nyt kuka tahansa voi yhden paketin hukata. Ensin paketti on kädessäsi ja sitten se ei ole. Sitähän tapahtuu harva se päivä. Se saunapaketti ei tietenkään ollut kädessäni. Se putosi kyydistä jossain Viitasaaren ja Pyhäsalmen välillä. Eli jos näette yksinäisen saunan jonkun pellon reunassa, voitteko ilmoittaa asappina Luisevalle Sällille. Se on punainen ja siinä on valkoinen nauha ympärillä.

Olin siis ostanut pienen saunapaketin, jonka aioin pystyttää mökkitontilleni. Pikku juttu. Sehän on kuin legopaketin kasausta. Olisi, jos paketti olisi tallessa. Tallessa ovat sentään vuokrattu pakettiauto ja peräkärry, jonka kyydissä sauna oli. Mitä tapahtui? Viitasaarella pysähdyin kahville. En tiedä, oliko kahviin laitettu jotain hajuvettä vahvempaa vai nukuinko muuten vain Viitasaarelta eteenpäin, mutta kun saavuin rauhallisesti Vaskikelloon, joka on pakollinen pysähtymispaikkani tällä reitillä, niin kauhukseni en nähnytkään saunapakettia enää peräkärryllä. Paketti oli siis irronnut enkä ollut huomannut sitä lainkaan. En ymmärrä. Toivottavasti kukaan ei ollut jäänyt sen alle. Nelostiellä käveli kyllä joku mummo, muistelin. Ehkä näin unta.

Täällä nyt istun Pyhäsalmella ja mietin, että alkaisinko syyttää saunapaketinmyyjää, peräkärryn vuokraajaa, Viitasaaren kahvilan pitäjää vaiko tiehallitusta tästä onnettomasta sattumuksesta. Vai oliko kenties mummolla osuutta asiaan? Minun vikanihan tämä ei ollut, minähän nähtävästi nukuin. En voi mitenkään tietää, mitä tapahtui. Nyt olen täysin melkein varma, että mummo varasti saunani jollain pyhäsalmisella kepulikonstilla. Kilisytän hermostuksissani kahvilan seinissä ja katossa riippuvia erikokoisia ja muotoisia soittokelloja ja saan pahoja katseita osakseni. Maksan kahvin.

Rauhoitun ja päätän lähteä ajamaan samaa reittiä takaisin. Sepä oli viisas ratkaisu. Siellähän se sauna tönöttää heti ensimmäisen mutkan takana, nätisti penkan reunalla. Eli HIRVEÄ haloo nousi taas ihan pikku jutusta. Mutta se mummo. Se mummo tönöttää myös tuolla saunan vieressä ja ihmettelee. Haa, varas! Olin oikeassa! Pysähdyn.

-          Päivää. Tämmönen tömähti tähän! mummo lausahtaa hitaasti.

-          Päivää. Anteeksi, se on minun, sanoin nopeasti.

-        Ai jaa. Minä kun ajattelin jo siitä hyvän saunan saavani. No, nostetaanpa se sulle kyytiin ja laitetaan kunnolla kiinni, ettei uudestaan putoa seuraavassa mutkassa.

Mummo hypähtää peräkärrylleni, nappaa paketin telineen sivunarusta kiinni ja viittoilee minulle. Kun ymmärrän hänen tarkoituksensa, nostamme yhdessä saunan toisen seinämän peräkärryn reunalle. Sitten mummo hypähtää alas ja työnnämme koko paketin peräkärryn perälle asti ja kiinnitämme sen taljoilla. Kunnolla. Kiitän mummoa ja samalla mielessäni häpeilen aiempia epäilyjäni sekä sitä, että hän oli paljon voimakkaampi kuin minä, kun eihän minulla mitään lihaksia olekaan, luurangolla. Tarjoan palkkiota.

-          Pikku juttu, ei tuosta nyt mitään voi pyytää, mummo nauraa. Kyllä sinä itsekin olisit sen noilla luillasi kammennut jotenkin kyytiin.

-          Ehkäpä, ehkäpä en. Voinko tarjota edes kyytiä kiitokseksi?

-          No, nyt kun sanoit, niin mihinkä sinä olit tätä viemässä? Minähän voisin tulla avuksi, eläkeläisellä kun on aina aikaa. Mitä sanot?

Kerron määränpääni ja sanon, että kiitos, kyllä kiitos! Lihasvoima on aina tervetullutta. Lähdemme jatkamaan matkaa kohti Oulua. Päästyämme satamaan alkaa jo hämärtää. Vaihdamme kulkupelin veneeseen ja perälauttaan, jolle siirrämme saunapaketin käden käänteessä, tai sanoisinko, mummon käänteessä. Matkan aikana oli käynyt ilmi, että mummo, Annikki nimeltään, oli toiminut ikänsä metsurina ja kirvesmiehenäkin siinä sivussa. Aika kului hirsiä vedellessä, eikä vain nukkuessa, Annikki veisteli sananpartta hekottaen. Annikki oli ihmelöytö ja täydellinen kumppani tälle saunan pystytysreissulle.

Merimatka ei ole pitkä, mutta sään herra alkaa osoittaa mieltään. Ensimmäiset välähdykset ja jyrähdykset vavisuttavat venettä ohjaavaa kättäni juuri, kun saaren majakka on jo näkyvissä horisontissa. Tuuli nostattaa vaahtopäitä, mutta perälautta ja sauna pysyvät onneksi tiukasti perässämme vain vähäisesti hypähtäen. Nyt ei kaivattaisi irtoavaa ja uppoavaa saunaa. Toki sukeltamalla saunominen olisi ihan uusi extreme-laji himosaunojille. Ja lämpö tulisi, mistä? Sähköllä lämmitettävät kivet? Öö, sellaisiahan on jo, pölijä, se on niin kutsuttu sähkökiuas. Mutta vedessä… Harhailevat ajatukseni katkeavat, kun yhtäkkiä suuri kirkas salama valaisee koko taivaan ja silloin näen jotain odottamatonta. Jonkin matkan päässä on selvästi sukellusveneen hahmo.

-          Näitkö Annikki saman? kuiskaan pelästyneenä.

-          Näin. Mennään sinne, Annikki sanoo heti lujasti.

-          TÄH?

-          Niin, niin.

Hirveä ukkosen jyrinä iskee päällemme. Minä tottelen. Ajan veneemme ihan aluksen viereen. Sehän on kuin onkin sukellusvene, puoliksi sukelluksissa, puoliksi pinnalla. Mitään merkkejä tai liikettä ei näy. Sitten ylhäällä oleva luukku avautuu hitaasti. Sieltä nousee mies. Sieltä nousee toinen mies. Ja kolmas. Mitä tämä porukka on? Minua alkaa hirvittää. Katsahdan Annikkia. Toinen mies heittää alas köysitikkaat, joiden päästä Annikki nappaa kiinni. Minua alkaa hirvittää aina vain enemmän. Kuka Annikki on?

Miehet laskeutuvat tikkaita pitkin. Minun luuni alkavat kalista ja pelkään, että ääni kuuluu jo muidenkin korviin. Juuri kun ensimmäinen mies on astumassa veneeseen, oikea olkaluuni irtoaa ja koko käsi pulahtaa veteen. Kurotun sen perään vasemmalla kädellä, jolloin kaikki luuni, luuranko kun olen, päätyvät laidan yli veden varaan. Onneksi sadeasu ja pelastusliivit pitävät minut kasassa ja pinnalla ja saan napattua kaikki irrallisetkin luut turvaan. Annikki on hätääntyneenä tuossa tuokiossa paikalla veneen reunalla ja ensimmäisen miehen kanssa he auttavat minut takaisin veneeseen.

-          Mitä sinulle tapahtui? Annikki kyselee huolestuneena.

-          Ke-keitä te-te olette? kalisen kysymysvastaukseni.

-          Aa, no, nämä miehet ovat sattumalta erään saunapakettifirman työporukkaa ja he ovat täällä virkistys- ja työkyvyn ylläpitoreissulla. Minä olin myös näiden saunojen tekijä ennen kuin jäin eläkkeelle.

-          Si-siis tämän saunanko? osoitan irtokädelläni perässämme kelluvaa saunalauttaa.

-          Justiinsa. Se oli niin ihme, kun niin tuttu sauna tupsahti eteeni, melkein päälleni siellä Pyhäsalmella. En halunnut rehvastella enkä kertoa tätä, ennen kuin ollaan saatu sauna kuntoon ja kaikki toimimaan. Ja kun sattumalta kuulin, että olet vielä menossa samaan paikkaan kuin tämä työporukka, niin johan minun piti toimia. Pahoittelen, kun niin säikähdit.

-          Öö, pikku juttu. Onhan noita ennenkin nähty, sanoin helpottuneena. Hieno sukellusvene. Mennäänkö mökilleni?

Pääsemme lopulta turvallisesti rantaan. Minut viedään vielä hieman tärisevänä ja kalisevana mökkiini ja kääritään vilttiin. Annikki ja työporukka vetävät rannassa saunapaketin telineestä paikoilleen, juuri viime tipassa ennen kuin myrsky puhkeaa koko voimallaan. Siinäkin pauhaavassa tuulessa ja tuiskussa sauna on nopeasti kasattu ja laitettu käyttövalmiiksi tällä porukalla, ja pian jo savu tupruaa piipusta. Annikille annetaan itseoikeutetusti ensimmäinen saunavuoro ja sen jälkeen koko muu porukka käy saunomassa. Olen sillä aikaa koonnut itseni ja tehnyt hieman pikkupurtavaa kaikille. Ruoka ja juoma maistuvat ja juttu lentää yömyöhään. Lopulta Annikki ja porukka kuitenkin kiittävät, kumartavat ja poistuvat sukellusveneeseensä jatkamaan matkaansa. Lupaamme ilmoitella kuulumisiamme.

Entä pääsinkö itse koskaan saunomaan uuteen saunaani? No, pääsinhän toki, seuraavana iltana, vihdoin. Ja kovasti vihdoinkin. Olin päivällä tehnyt niin hyvät vihdat, että niitä koivunlehtiä löytyi kylkiluiden välistä vielä monen viikon päästä. Se on pikku juttu. Sauna on nyt turvallisesti omalla paikallaan, parhaiden asiantuntijoiden asentamana sekä koekäyttämänä. Se on ISO juttu.

Pikku raukka

Kuollut lintu makaa ikkunan alla. Se oli lentänyt ruutuun pahki ja katkaissut niskansa. Se taisi olla se epäonninen päivä, jolloin Sälli oli aamulla pessyt ikkunat ja ne olivat vaarallisen puhtaat. Ainakin hetken, ennen kuin sade ehtisi nyplätä pinnoille taas harmaiden pisaroiden pitsiverhot pikkulintujen turvaksi. Kuitenkin juuri sillä turvattomalla hetkellä tuo pahainen pikku raukka ehti lennähtää paikalle eikä osannut varoa.

- - -

Sälli istuu linja-autossa ja uppoutuu tuijottamaan vilisevää ojanpiennarta. Kuinka paljon aikaa siitä olikaan kulunut? Sälli huoahtaa syvään. Hän oli aikoinaan kylän ainoa kirjanoppinut ja suuri kirkonmies. Hän toi kylälle ensimmäisen aapisen ja opetti lapsia lukemaan, ja aikuisiakin tietenkin. Oikea hyväntekijä hän oli. 

Jotenkin se elämä on hämärtynyt Sällin mielessä, kansa vaeltamassa kirkon keskikäytävää pitkin, rikkaampi ylhäisö istuutumassa penkkeihin kirkon etuosaan rahvaan jäädessä taaemmaksi, kaikkien tullessa kuulemaan vain hänen saarnaansa. Se oli eri maailma, kauan sitten.

Sälli nousee linja-autosta ja kävelee kotiin. Hän näkee maassa pikkulinnun ja nostaa sen kämmenelleen. Voi pientä, miksi et varonut? Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Elämä on nyt sen sinulle opettanut, ja kuolema vahvistanut. Lopullisesti. Ja sen hyöty oli…? En tiedä. Mikäpä minä olen sanomaan, vanha, aikaa sitten kuopattu luuranko. Tai, no niin, täällähän minä taas köpöttelen ja turhia höpöttelen. Toivottavasti sinä sait lentää aikasi vapaana ja toiveikkaana, viimeiseen siivenvetoon asti.

Turhia höpöttelen. Eipä ole ajat sittenkään paljon muuttuneet. Muistuupa mieleeni, kuinka unilukkari joutui tökkimään kansaa hereille, kun sydämeni kyllyydestä saarnasin. Paasasin ja valistin yksinkertaista kansaa. Tuntikausia. Vuosikausia. Ihmiselämän. Uskoin silloin, että uhkaillen ja pelotellen saa kaiken maailman syntiset ja rikoksentekijät parhaiten ruotuun. Ja ehkä näin hetkeksi kävikin. Katumuksen tunne ilmentyi ihan tyydyttävästi kaikkien kasvoilla, niin isojen kuin pientenkin, jo pelkästään kuvaillessani halsterin polttojälkiä väärintekijän rangaistuksena.

Kyllä niitä väärintekijöitä riittikin. Päällisin puolin säällistä kansaa, mutta pinnan alla… voi hyvänen aika! En uskalla tässä edes kertoa kaikkia niitä kammottavuuksia, mitä siellä harrastettiin. Naapurin karjan kähvellystä, ylenmääräistä mässäilyä, patalaiskuutta, pahalla katsomista, vihan kylvämistä, kaivon myrkytystä, kehdonkirousta... Kyllä he saarnansa ansaitsivat. Ja niin viattomina tulivat kirkkooni.

Mutta sain heistä väännettyä ja kierrettyä esiin kaiken sen saastan, mitä heidän sielunelämäänsä oli kertynyt edellisen kirkonmenon jälkeen. Sanallisen arkkuni uumenista etsin aina uusia ilmauksia, joilla osoitin heille heidän pienuutensa, kurjuutensa, vääryytensä ja mitättömyytensä. ”Te surkeat pikku raukat!” Ja näin piestyinä ja pestyinä he lähtivät kirkosta yhtä viattomina kuin tulivatkin, mutta rahapussit hieman tyhjempinä, joskus jokunen nilkka ja rannekin hieman arempana.

Sitä kesti kauan. Liian kauan. Ihmiselämän. Mutta jossain vaiheessa mieleni muuttui. Aloin nähdä kolikon toista puolta, tai oikeastaan tajusin, että kolikollahan on ääretön määrä puolia, kun lasketaan sen pyöreä reunakin mukaan. Ehkä kerjäläisen tervehtiminen torilla ei olekaan niin paha asia. Tai tyttären kouluun laittaminen. Tai erisäätyisten välinen avioliitto. Miksi ihmiset eivät saisi tehdä mitä haluavat, jos se ei estä toisia tekemästä sitä, mitä he haluavat? Entä auttaako kähveltäjän jalkapuussa riiputtaminen tai lähettäminen raskaalle pyhiinvaellukselle tuomaan takaisin talonpojan jo lihoiksi laitetun lempisian? En tiedä, miksi tällaisia ajatuksia alkoi risteillä päässäni. Kostonkierre olisi katkaistava. En kestänyt enää omia saarnojani, mutta minulla ei ollut enää voimia muuttaakaan niitä. Päätin elää niin kuin saarnasin.

Eräänä pyhäpäivänä ennen kirkonmenoja olin järjestänyt kirkon edustalle suuren kokon. Kun kansa alkoi lipua paikalle, tuikkasin kokon tuleen ja työnsin sinne halstereita. Pian ne hehkuivat punaisina. Saarnasin viimeisen saarnani kansalle: ”Älkää tehkö niin kuin minä sanon, vaan niin kuin itse ajattelette!” Äimistyneinä kansa vain tuijotti minua. Viimein huusin: ”Jos minun sanani ovat totta, niin luuni palavat nyt!” Nappasin kuumat halsterit ja halstrasin itseni hengiltä.

Henki lähti, vaan luuni eivät palaneet. Pikku hiljaa kansa alkoi ajatella itse. Luuni kuopattiin kirkon lattian alle, ehkä muistutukseksi tuleville. Liekö näky ollut niin karmiva, että pelko iski jälleen ytimiin ja haluttiin opettaa, että kaikkien saarnaajien sanoihin ei kannata luottaa. Tai ehkä ajat vain muuttuivat. Paljon on sen jälkeen tapahtunut. Paljon huonojakin asioita, mutta ehkä enemmän hyviä.

- - -

Sälli kaivaa hämärällä pihalla maahan kuopan, asettaa sen pohjalle linnun pienen elottoman ruumiin ja peittää sen mullalla. Hyvästi lintunen, toivottavasti sinun luusi palaavat luonnon kiertokulkuun. Pienen kynttilän lepattava liekki valaisee Sällin kalpeaa yksinäistä olemusta.

- - -

Miten Sälli nousi maan päälle takaisin elämään? Miten lukotkaan eivät pidelleet Sällin luita kirkon lattian alla? Tästä Sällillä ei ole tarkkaa muistikuvaa, se on hämärän peitossa, kuten vauvakaan ei muista syntymäänsä. Ehkä hän sai opetuksen itseltään. Tuliko hänestä saarnojensa uhri vai muuttuneen itsensä vartija? Oppiko hän tosiaankin vastaamaan omasta elämästään, sen sijaan, että syyttelisi vain muita ja määräilisi toisten elämää? Ehkäpä kuolema opetti sen hänelle ja elämän täytyy se nyt vahvistaa. Aika näyttää, ja sitähän hänellä on, tuolla palamattomalla pikku raukalla. Hänellä, joka oli vain yksi meistä monista. Ja on sitä yhä edelleen.

Eräästä suuryrityksestä ja sen toimintatavoista

Olen toimitusjohtaja. Suuren yrityksen toimitusjohtaja. Toimin hallituksen puheenjohtajana ja yrityksemme lukuisten projektien tiiminvetäjät ovat vastuussa minulle. Paikkani on varsin tuulinen, ja vaikka moni ajatteleekin, että toimitusjohtajan palkka putoaa taivaasta syliin ihan tyhjästä, niin sitä se ei todellakaan tee. Täytyy osata ajatella yrityksen kokonaisuutta, strategiaa ja missiota, luotsata venettä myrskytuulissa oikeaan suuntaan ja oikeilla menetelmillä. Täytyy osata innostaa ja kannustaa koko porukkaa puhaltamaan samaan suuntaan. Erityistä ydinosaamista vaaditaan brändinhallinnan ja markkinoinnin saralla, jotta osaa tiedottaa oikealla ja ymmärrettävällä tavalla kaikille osapuolille yrityksemme tarkoituksesta ja päämäärästä.

Meidän yrityksemme tarkoitus on tuottaa iloa ja eloa kohdealueellamme ja pyrimme toteuttamaan sitä kauniin ulkomuodon ja äänen avulla. Ei ehkä kuulosta suuryritykseltä, mutta sitä se on. Tämän hetkisten lukujen mukaan meillä on täällä Suomessa 18 pääryhmittymää, joilla on yhteensä noin 470 alaryhmää. Tästä voi hieman jo arvioida työntekijöiden kokonaismäärää. Osa ryhmistämme on keskittynyt vain kotimaan asioiden hoitamiseen, mutta kokonaisvaikutusalueemme ylettyy ihan kaikkialle maapallolle. Pääkonttorimme on kuitenkin ehdottomasti Suomessa, ja tulee pysymäänkin.

Vuosikalenterimme käynnistyy keväällä, kun alamme valmistautua vuoden tärkeimpään projektiimme, uusien työntekijöidemme rekrytointiin sekä perehdyttämiseen, mikä tapahtuu kevät-kesän aikana. Kaikki ulkomaillakin työskentelevät palaavat kotimaahan tämän projektin ajaksi. Ensimmäiseksi tarvitsemme uudet, käytännölliset tilat, joissa uusien työntekijöiden rekrytointi onnistuu optimaalisesti parhaiten. Kortteereita etsitään kaikille tulijoille milloin mistäkin. Kyllähän kahnauksiakin joskus sattuu näin isossa porukassa, mutta sopu sijaa antaa.

Jokaisella alaryhmällä on erityistoivomuksia ja vaatimuksia liittyen asumis- ja työskentelyolosuhteisiin ja eräs mieluisimmista tehtävistäni on toteuttaa näitä toiveita mahdollisuuksien mukaan. Osa työntekijöistä haluaa veden äärelle ja osalle täytyy löytyä työtilaa ehdottomasti kuivemmilta seuduilta. Onneksi Suomessa on hyvin monenlaisia alueita, niin saamme yleensä järjestettyä kaikille sopivat sijoituspaikat. Ja tuhannet vapaaehtoiset avustavat meitä näiden asuinpaikkojen löytämisessä, jotkut antavat paikan jopa omasta talostaan tai pihapiiristään.

Kun uudet tulokkaat on opetettu talon tavoille kesän aikana, onkin maailmanmatkaajiemme aika taas syksyllä suunnata kohti kaukaisia maita levittämään yrityksemme viestiä sekä hakemaan uusia virikkeitä seuraavaan sesonkiimme. Suomeen jäävät valmistautuvat ankaraa, pimeää talveamme varten, hoitavat rästiin jääneitä hommia ja suunnittelevat uuden vuoden uusia juttuja.

Kaiken kaikkiaan tämän suuren yrityksemme pyörittäminen käy meidän tiimiltämme ihan luonnostaan, emmekä ole vielä palkanneet ensimmäistäkään konsulttia keksimään meille uusia, kehittyneempiä työtapoja, jotta työntekijöidemme tehokkuusluvut saataisiin ylikuormittumisen rajoja hipovaan kuntoon ja pörssikäyrät taivasta kohti, koska ne eivät ole koskaan olleetkaan tavoitteitamme. Moniaistinen tuotteemme on itsessään niin moninainen, haluttu ja odotettu, että kysyntää riittää ja silloin tulostakin syntyy. Ja luonnollinen poistuma takaa sen, että uusille tekijöille on aina hommia.

Tavoitteemme toteutuu täydellisesti joka kerta, kun yksittäinen työntekijämme toimii omassa työympäristössään, istuu kauniisti aidalla, lennähtää pyrähtäen puun oksalle, kaartelee uljaasti taivaalla ja livertelee, kujertelee tai ääntelee oman ryhmänsä tavalla. Työntulos ilostuttaa kaikkia näkijöitä, kuulijoita ja kokijoita, ja silloin saa toimitusjohtajakin tyytyväisenä hykerrellä vanhaan naavapartaansa.

Suomi nousuun byrokratian voimalla!!

Suomi nousuun byrokratian voimalla!!

Minulla, Luisevalla Sällillä on ratkaisu työttömyysongelmaan ja harmaan talouden ongelmaan! Ja työvoimapulaongelmaan! Ja siirtolais- ja pakolaisongelmaan! Keksin tämän toissa yönä, kun rakentelimme ystävieni kanssa erilaisia kasvurakenteita pihojemme kukille ja köynnöksille.

Suomi tarvitsee paljon uusia työntekijöitä vahtimaan kaikkia harmaata taloutta harjoittavia rakennusliikkeitä, eli varalta siis kaikkia Suomessa olevia rakentajia, niin yrittäjiä kuin yksityisiä remonttireiskoja ja pensselipirkkojakin. Ratkaisu olisi se, että jokaiselle työmaalle palkattaisiin yksi työtön seuraamaan, montako työntekijää siellä on, mitä he tekevät ja kuinka kauan. He voisivat myös valvoa, että veronumerot ovat asiallisesti esillä työvaatteissa ja merkittyinä rakennusalan valtakunnalliseen veronumerorekisteriin sekä he voisivat näppärästi näpytellä urakka- ja työntekijäilmoitukset paikanpäällä Suomi.fi-palvelussa ja tiedot olisivat reaaliajassa verottajalla. Siten säästyisi rakentajiltakin aikaa itse työn tekemiseen, kun nyt se menee työseuranta- ja ilmoitussirkuksen kuukausittaiseen pyörittämiseen.

Tällaista työntekijää voisi kutsua vaikka byrokratian seinäruusuksi. B-seinäruusulle olisi tarjolla päivittäinen lounas, kahvi ja pulla työmaakahvilassa tai kotikeittiössä sekä majoitus rakennustyömaiden puolivalmiissa loft-tyylisissä asunnoissa tai pihasaunassa, mikä samalla mahdollistaisi ympärivuorokautisen vartioinnin työmaille, eikä tavaraa häviäisi maailman hämäriin tuuliin. B-seinäruusu saisi myös itselleen virikkeellisen ympäristön, oppisi uusia asioita, tapaisi uusia ihmisiä, pääsisi sanalla sanoen juurtumaan yhteiskunnan rakenteisiin, pois syrjäytymis- ja kuihtumisvaarasta, jossa työttömät tahtomattaan ovat.

Yrittäjien avuksi b-seinäruusu voisi myös kerätä yrittäjien taskuista putoilevat kuitit ja tositteet, silittää ne ja pakata nätisti pinkkaan ja lähettää kuukausittain kirjanpitäjälle. Tämäkin säästäisi yrittäjien sekä kirjanpitäjien aikaa, vaivaa ja hermoja, mikä lopulta tehostaisi koko yhteiskunnan toimintaa. Monelta mielensairastumiselta vältyttäisiin, kun byrokratia hoituisi kuin puutarhanhoito puutarhurilta.

Ja jos tarvitaan vielä lisää työpaikkoja, niin voisihan jokaisen rakentajan perään laittaa ihan henkilökohtaisen valvojan, b-seinäruusunnupun, joka vahtisi ja tutkisi myöskin heidän yhteistyökumppaneitaan, perheitään ja muita sidosryhmiä tai muuten vain hoitelisi pikku askareita heidän puolestaan. Kukkaan puhjetessaan tämä b-seinäruusulajike voisi levitä konsulttien, ravintoloitsijoiden, poliitikkojen ja muidenkin alojen edustajien ajantasaiseen seuraamiseen ja raportointiin.

Kun kaikki Suomen työttömät on istutettu tähän byrokratian tärkeään seinäruusun tehtävään, voitaisiin ilmoittaa esimerkiksi Kreikalle tai Unkarille, että tänne voisi lähettää kaikki heille luvattomasti saapuvat pakolaiset. Näin saataisiin lisää työvoimaa ja voitaisiin ihailla oikein monikulttuurillista seinäruusun kukintaa. Ja jos kukinta on kyllin vahvaa ja tuloksia syntyy, niin Suomi voisi olla esimerkkinä muillekin maille innovatiivisesta byrokratian hyödyntämisestä, monimutkaisten säädösten ja työhaluisten ihmisten risteyttämisestä kukkivaksi seinäruusuköynnökseksi yhteiskunnan vahvojen rakennuspilareiden ympärille. Ja pilareiden päälle nousisi aina uusia kerroksia, uusia ulottuvuuksia, uusin tavoin hyödynnettäväksi.

Tuoli

Jokaisen itseään kunnioittavan puusepän täytyy ainakin kerran elämässään suunnitella ja valmistaa tuoli. Tuolissa kiteytyy kaikki.

On osattava hahmottaa ihmisen anatomiaa, löydettävä paras muoto, joka tukee ergonomista istumista. Tai paremminkin vähiten huono muoto, koska itse istuminenhan on luokiteltu yhtä vaaralliseksi kuin tupakoiminen. Eli on etsittävä välttämättömän pahan minimoivaa muotoilua. 

Tuolin rakenteen täytyy olla kestävä ja turvallinen, jottei välttämättömästä pahasta koidu vielä pahempia onnettomuuksia vaikkapa tuolin hajotessa istujan alle. 

Raaka-aineiden tulee olla sopivia kyseiseen tarkoitukseen ja valmistusmenetelmien sellaisia, että haluttu lopputulos saadaan aikaan käytössä olevilla resursseilla. Raaka-aineiden ja valmistusmenetelmien valinnassa on huomioitava myös ekologisuus, koko tuotteen elinkaaren ajalla. 

Tuolin syntyprosessissa siis erilaiset käyttäjät, käyttötarkoitukset, -olosuhteet, materiaalit, rakenteet ja monet muut näkökohdat sekoitetaan ja kootaan niistä sopiva yhdistelmä, joka soveltuu istuimeksi. Lopputuloksen pitäisi olla kaiken lisäksi ulkonäöllisesti tarkoitustaan ilmentävä tai muuten vain aisteja hivelevä tuote. 

Tuolin suunnittelu ja valmistus onkin niin vaikea homma, että onneksi minä en ole itseään kunnioittava puuseppä. Olen vain itseään kunnioittava tuolivanhus. Varmaankin olen käynyt läpi edellä kuvatun monitahoisen prosessin, mutta onneksi en sitä enää muista. Tässäpä kuitenkin olen. Ja tässä istun, sanokoot asiantuntijat istumisesta mitä sanovat. Istun ja nautin!

Hiisi ja sen pelko

Vanha tarina kertoo, että kauan kauan sitten asusti eräässä pimeässä luolassa hirmuinen Hiisi. Sen tukka oli takkuinen ja koko olemus hurjan synkkä. Hiisi taisi olla ihan viimeinen lajiaan, eikä kukaan ei enää uskaltanut mennä lähellekään sen luolaa, koska silloin se heilautti suurta ja

raskasta nuijaansa ja kopsautti sillä rohkeimmatkin ritarit tajuttomiksi. Ei se pahuuttaan niin tehnyt, vaan niin olivat kaikki sen villit esi-isät tehneet, ja neuvoneet lapsiaankin tekemään. Oikeastaan tämä Hiisi siis yksinkertaisesti pelkäsi tuntemattomia ja vain puolusti itseään, yksin kun oli tässä synkeässä maailmassaan.

Mutta eräänä päivänä Hiisi kuuli läheisestä metsästä niin suloista laulua, että kaikki pelot ja neuvot saivat jäädä. Sen oli pakko nähdä noiden sävelten lähde. Hiisi lähti hiipimään kohti metsäaukeaa, josta ääni tuntui tulevan. Ja näky, jonka Hiisi siellä kohtasi, melkein pysäytti Hiiden jännityksestä

sykkivän sydämen. Auringon valo välkehti tammenlehvien välistä valaisten ihmeellistä hahmoa, jollaista Hiisi ei ollut koskaan nähnyt. Tummat hiuskiehkurat kehystivät tytön vaaleita kasvoja, kirjava asu verhosi tämän hentoa vartaloa ja mekon kirjailtu helma heilahteli kevyiden askelten tahdissa. Laulun haikea tunnelma sieppasi Hiiden matkaansa niin, että tahtomattaan Hiisi astahti piilostaan esiin ja samalla Hiiden nuija putosi maahan kaikuvasti tömähtäen.

Silloin laulu loppui, tyttö pysähtyi ja kääntyi. Ensimmäistä kertaa elämässään Hiisi toivoi olevansa hivenen vähemmän pelottava. Mutta tyttö vain katsoi tummilla, vakavilla silmillään suoraan Hiiden sisimpään. Tyttö oli Lapin Seita-neito ja tottunut paljon pahempiinkin otuksiin kuin Hiisi eikä häntä pelottanut tippaakaan. Seita ojensi kätensä ja kutsui Hiiden uuteen tanssiin. Arastellen tämä otti kutsun vastaan. Nopeasti Hiisi oppi askeleet ja pian he tanssivat ja lauloivat yhdessä niin että tanner tömisi, metsä ryskäsi ja taivas raikui. Siitä lähtien ovat Hiisi ja Seita kiertäneet omia syrjäisiä teitään pitkin ja poikin Suomen maata. Kenties vielä nykyäänkin voit kuulla heitä, myrskyiltoina, kun tuuli ujeltaa puissa ja ukkonen pauhaa taivaalla.

Tai ehkäpä tarina jatkuu. Tällainen kuva saatiin salaa napattua oudosta tyypistä Vihdin Hiidenveden rannoilta muutama vuosi sitten. Otusta voisi suurella varmuudella epäillä nuoreksi Hiisi-yksilöksi, joka yrittää kovasti pysyä rauhassa omissa oloissaan, mutta saattaa innostuksissaan silloin tällöin tulla leikkimään varomattomasti liiankin lähelle rantoja. Ja ehkäpä taivaalla näkyvä pilven riekaleeksi naamioitunut hahmo onkin poikaansa valvova ylpeä Hiisi-Isä, jonka pelko tuntemattomia kohtaan on Seita-neidon pelottomuuden ansiosta laantunut ja muuntunut toisenlaiseen pelon muotoon, todelliseen huolenpitoon läheisistään.

Irrottelua

Heräsin eräänä aamuna erittäin huonosti nukutun yön jälkeen siihen, että jalkani olivat kääntyneet nurin. Siis siten nurin, että polvet ja jalkaterät olivat kääntyneet taaksepäin. Tiedoksi teille lukijoille, jotka ette ehkä tiedä, että olen vain luuranko ja luuni ovat aika irtonaisia joskus. Mutta koskaan aiemmin ei yöllä pyöriminenkään ole tällaista reaktiota aiheuttanut.

Yritin nousta sitten sängystä nostaen jalat sängyn reunan yli lattialle, mutta toinen sääriluuni nousikin ylöspäin ja paukautti kantapään suoraan otsaani. Siitä hermostuneena hypähdin suoraan pystyyn ja astuin askelen kohti aamutakkia, joka roikkui tuolin selkämyksellä. Polvesta kääntynyt sääri halusi kuitenkin lähteä eri suuntaan ja hetken ilmalennon jälkeen rämähdin pää edellä suoraan tuolin selkänojan läpi. Pari pinnaa katkesi sekä hermoissani että tuolin rungosta irronneessa selkänojassa, jonka karmit juuttuivat tiukasti kaulani ympärille.

Mutta arvokkuus ennen kaikkea ajattelin, ja hammasta purren puin aamutakin rauhallisesti ylleni ja lähdin hakemaan sahaa. Takki kätki selkänojan sopivasti ja näytin leveäharteiselta patsaalta juuri ennen paljastusta, pää tosin jo pilkistellen kuutiomaisen roikkuvan kankaan yllä. Tällä kertaa lähdin varovaisesti kävelemään ja takaperin, jotta jotenkin osaisin ohjata nurinkurisia jalkojani.

Sahaa ja muita rakennustarvikkeita säilytin piharakennuksessa, pienessä nikkarinverstaassani. Puin siis kumisaappaat jalkaan, vääriin jalkoihin kylläkin, kun en osannut ajatella, mikä jalka oli nyt mikäkin. Mutta pääsin lopulta ulos ja ensimmäiseksi hain postin laatikosta. Eiköhän naapurin rouva tullut juuri samaan aikaan kohdalle koiransa kanssa. Huusimme aamutervehdykset koiran haukunnan yli. Koirarukka oli kauhuissaan moisesta kankaan peittämästä liikkuvasta laatikosta ja sen emäntäkin hieman ihmetteli, joten yritin selittää jotain niskan venähdyksestä ja lääkärin määrästä tuesta. Onneksi rouva ei nähnyt kävelyäni, jossa varmasti olisi ollut vielä suuremman ihmettelyn aihetta.

Kompuroin hitaasti höyläpenkin ja sahojen ääreen. Asetin sanomalehden höyläpenkin päälle ja aloin etsiä sopivaa sahaa. Valitsin pienen lehtisahan, jolla ehkä pääsisin tarpeeksi lähelle sahattavaa karmin osaa, mutta osaisin pitää terän tarpeeksi kaukana luistani. Sahaaminen olan yli sivuittain ei kuitenkaan ollut ihan helppoa. Sahan terä katkesi eikä irronnut enää puusta. Seuraavakin terä päätti samoin. Kohta puussa törrötti jo viisi terää. Katsahdin sanomalehteä. Etusivulla oli mainos, jossa mies ajoi partaansa huipputyylikkäällä viisiteräisellä partakoneella. Aivan kuin minä, ajattelin katkerasti. Päätin mennä viimeisen ehjän terän kanssa vessan peilin eteen sahaamaan.

Ja sehän onnistui kuin unelma. Käsi ohjasi sahaa huomattavasti varmemmin ja oikean suuntaisesti. Sahasin puun poikki kahdesta kohdasta ja sen jälkeen karmi irtosi helposti kaulastani. Mutta lavuaari meni tukkoon sahanpurusta. Miksi en tajunnut laittaa sanomalehteä suojaksi? Ei auttanut muu kuin hakea jakoavaimet ja viemärinavaajavieteri ja kumartua lattialle avaamaan putkia. Lattialle istahtaminen näillä jaloilla ei ollutkaan sitten niin unelmaa. Tuntui, että jalkoja olisi ollut huomattavasti enemmän kuin ennen, mutta lopulta istuin lattialla, jalkaterät nätisti sylissäni kuin itse joogamestarilla. Onneksi sahanpurutukos oli liimautunut hiuksiin kiinni ja jumittunut putken mutkaan eikä ollut ehtinyt mennä syvemmälle. Mistähän minullekin näitä hiuksia ilmestyy lavuaariin? Sain putket putsattua ja kasattua uudelleen paikoilleen.

Sitten muistinkin alkuperäisen ongelmani, jalkojen kääntymisen nurinpäin. Saisinkohan käännettyä jalat takaisin näillä välineillä? Kiinnitin toisen jakoavaimen polviniveleen ja toisen sääriluun yläosaan. Kokeilin vääntää näitä eri suuntiin. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta yhtäkkiä luut antoivat periksi ja sinkoutuivat eri suuntiin. Näinhän pitikin. Tein saman homman toiseen jalkaan. Lopulta keräilin luuni lattialta ja kasasin ne oikein päin paikoilleen. Ja kävelin iloisesti keittiöön keittämään aamukahvia. Kyllä irrotteleva aamujumppa piristää erityisesti huonon yön jälkeen.

Kohta vastaan vastakohtaan

Mitä, kysyttiinkö minulta jotain? Kohta vastaan. Mutta sitä ennen kysyn: Keksitkö kaksi lausetta, jotka ovat täysin vastakohtaisia, mutta tarkoittavat todellisuudessa samaa asiaa? Tai kaksi lausetta, jotka kuulostavat samalta, mutta tarkoittavatkin ihan päinvastaista?

Kokeillaan: ”Syö. Älä syö.” Ne kuulostavat vastakohdilta. Ja ne tarkoittavatkin eri asioita. Ensimmäisessä kehotetaan syömään ja toisessa kehotetaan olemaan syömättä. Selkeitä viestejä. Positiivinen - negatiivinen. Vastakohdat > lopputuloksena vastakohdat, niin kuin pitääkin. (Sama matemaattisina kaavoina: A=X. -A=-X. Tosia.)

Kokeillaanpa toista: ”Laita sukka jalkaan. Laita jalka sukkaan.” Vaikka asiat on ilmaistu kahdella täsmälleen päinvastaisella tavalla, on lopputulos silti aivan sama; sukka on puettu jalkaan. Miten tämä on mahdollista? Riippuuko se siitä, kumpi asia liikkuu ja kumpi on paikoillaan? Tai tässä tapauksessa, että kumpi menee kumman sisään? Sukkahan ei mene kirjaimellisesti jalan sisään, vaikka ensimmäisestä lauseesta voisi niin päätellä. Vai voisiko tämä johtua siitä, että jotkut asiat voi tehdä monella tavalla. Vastakohdat > sama lopputulos. (Matemaattisena kaavana tässä ei ole mitään ihmeellistä: A+B=X. B+A=X. Nämä ovat myös tosia. Kyllä matematiikkaan voi luottaa.)

Voiko muitakin sanojen paikkoja vaihtaa merkitystä muuttamatta? Verrataan: ”Ripusta taulu seinälle. Ripusta seinä taululle.” Tokihan seinä on mahdollista ripustaa taululle, esimerkiksi näyttelyissä, messuilla, lavasteissa tämä voi olla aiheellinen tehtävä, mutta tavallisissa kotioloissa ohje on aika erikoinen ja hyvin erilainen kuin ensimmäinen ohje. Muita vastaavia käännöksiä: ”Pese kädet saippualla. Pese saippua käsillä.” ”Kaada kahvi kuppiin. Kaada kuppi kahviin.” Yleensä merkitys muuttuu, kun sanojen paikkaa vaihdetaan. Vastakohdat > lopputuloksena ihan eri asia. (Matematiikassa tämä olisi taas kummallisempi yhtälöpari: A+B=X. B+A=Y. Samat tekijät, eri lopputulos, epätosia. Outoa, voiko sittenkään luottaa?)

Entäs tällainen lausepari: ”Ajattele. Puhu.” Nämä kuulostavat aluksi eri asioilta, ensimmäisessä pyydetään ajattelemaan, toisessa puhumaan. Ihan selvää. (A=X. B=Y.) Mutta jos asiaa käsitellään äänen tuottamisen kannalta, ne ovatkin vastakohtia, ensimmäisestä ei kuulu ääntä, toisesta kuuluu, mutta vastakohtia ei ole ilmaistu negaation kautta. (A=-Y. B=Y) Jos asiaa käsitellään ajattelemisen kannalta, ne ovatkin samaa asiaa; molemmissa joutuu ajattelemaan, ensimmäisessä mielessään, toisessa ääneen. (A=X. Y-B=X.) Eri asiat > lopputuloksena eri asiaa, samaa asiaa tai vastakohtia, riippuen näkökannasta. Ja kaikilla ihmisillä on varmasti oma näkökantansa, joten vaihtoehtoja riittää.

Eräs puhekielen sanonta on mielenkiintoinen: ”vähän kai”. Se voi tarkoittaa hyvää: ”Vähän kai hieno.” Tai se voi tarkoittaa huonoa: ”Vähän kai kiinnostaa.” Ensimmäisessä se korostaa jonkin hienoutta, toisessa se korostaa jonkin kiinnostamattomuutta, ei siis kiinnosta vähääkään. Sanonnan kirjaimellinen merkitys, ’hieman ehkä’ on jäänyt aika kauas vakiintuneista puhekielen merkityksestä, jonka salainen merkitys lisäksi vaihtelee asiayhteyden mukaan. Sama sanonta > lopputuloksena päinvastaista korostavuutta, tilanteesta riippuen hyvällä tai pahalla. (~-A?=X*X. ~-A?=-X*X. Kuka näitä kaavoja ymmärtää?)

Usein esimerkkinä käytetty suomalainen lause: ”Kuusi palaa.” Sille löytyy ainakin kuusi, tai siis enemmänkin eri merkitystä. Saisinko kuusi palaa, kiitos. Apua, joulukuusi palaa. Tai joulukuusi palaa reissultaan. Herra Kuusi palaa. Kuusi henkilöä palaa matkaltaan. Sinun kuusi palaa kierroltaan, tai palaa poroksi. On siinä kääntämistä ulkomaalaisille. Mutta nämä eivät ole varsinaisia vastakohtia, mutta ihan esimerkkinä sanojen monimerkityksellisyyksistä. Sama lause > erilaisia lopputuloksia. (6 kpl…)

Muita mahdollisia väärinkäsityksiä aiheuttavia lauseita: ”Juu, ei sitä kyllä noin voi tehdä.” Viljellään samassa lauseessa sekä ’kyllää’ että ’eitä’. (+-A+=-X.) ”Tupakointi on kiellettyä sille rajaamattomissa paikoissa.” Sallimaton sallitaankin tuplanegaation avulla. (-B+(-paikka)=Y.) ”Laki ei koske muutoin kuin satunnaisesti rakennustyötä tekeviä.” Negaatio yhdistettynä kahteen erilaiseen rajaukseen, poissulkevaan sekä ajalliseen. Helposti sekoittuu, että ketä laki loppujen lopuksi koskee. (C-(-+/-~aika*työ)=Z. On näissä laskemista.)

Ei näillä esimerkeillä varmastikaan ole jokapäiväisten viestien kannalta mitään merkitystä, varsinkaan keksityillä matemaattisilla kaavoilla. Voi vain ihmetellä suomen kieltä ja sen kummallisuuksia. Enkä kerta kaikkiaan tiedä, että miksi olen joutunut tällaiseen sanojen syöveriin. Ehkäpä ihmisten välisen viestinnän ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden takia. Mikä voi mennä viestinnässä pieleen, se menee varmasti, jos näinkin yksinkertaisilla lauseilla pääsee näin monenlaisiin lopputuloksiin. Ja tämä on vasta amatöörikielitieteilijän päästä vedettyjä pohdiskeluja. Ai, kummasta päästä? Niinpä juuri. Nyt vasta vastasin. (-X+Y=VAASTAAA!!!!!)